Lumihuippujen lapset

Tarinassa sukelletaan nepalilaiseen lastenkotiarkeen vapaaehtoistyöntekijän silmin. Syödään riisiä ja linssisoosia, pelataan krikettiä, satuina toimivat ikivanhat koulukirjat. Välillä taloon saadaan yllätysvieraita, lauantaisin tanssitaan ja hiukset pestään täiaineella.

Sitten Himalajan vuoristopoluille suunnataan oman itsensä sherpana. Illat kuluvat majatalojen ruokasaleissa jakinkakkakamiinoiden lämmössä uusiin korkeuksiin sopeutuen. Ilmastonmuutos tuntuu konkreettisesti jäätiköiden sulaessa ympärillä. Matkan vaivoiltakaan ei säästytä. Mutta maailman korkein huippu; se on siellä.
Lopuksi ajellaan koirat peräkontissa Suomesta kohti Espanjaa. Alppi-vaellusten jälkeen tarkoitus olisi työllistyä eteläisemmän auringon alle. Se ei olekaan niin yksinkertaista.

Teos on kirjoittajan kolmas matkakirja. Kompassi on edelleen vähän suunnaton, mutta parempi niin!

"Polvenkorkuiset shakkimestarit ja vähän sitä vanhemmat ekspertit löivät minut usein kevyesti, vaikka kuinka yritin hieroa aivonystyröitäni."
"Ehkä jokin itsesuojeluvaistollinen hälytyskello olisi voinut soida päässäni nähdessäni kissan kokoisen siimahännän ravintolassa lautasia lipomassa, mutta eipä ollut soinut."
"Tällä pallolla ei pääsisi korkeammalle kuin sinne, minne juuri nyt näin."